Ulkomailla ja kotosalla

Pakko päästä pois, kerran vuodessa kumminkin. Puhelin kiinni ja internetyhteys hankalan takana. Valoisaa elämää riittävän etäällä voi viettää vaikka Teneriffalla. Kuten tänä vuonna. Aurinko paistoi ja aallot tyrskyivät. Ja jouluksi kotiin.
Nyt päästiin Janin kanssa lisäksi tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon. Bellevuen keskussairaalaa myöten. Palvelu oli ystävällistä, tulkki oli paikalla, kokeisiin ja tutkimuksiin jonotusaika päivän pari. Ei paha. Ja tautikin tokeni ja vakavaa vikaa ei löytynyt.
Pakon edessä sitä puhuu vaikka espanjaa:) Lähikaupan tädeille piti huolensa kertoa ja siitä se lähti espanjan puhuminen, ehkä "minä tarzan sinä jane"- tekniikalla, mutta asia tuli ymmärretyksi ja myötätuntoa tulvi ihan kyyneliksi asti.
Kotosalla pimeys yllätti. Valoa, valoa vaikka joulutuikkuja joka koivuun ja pylvääseen, por favor!
Nuori ystävä soitti, rahapulassa. Periaatteessa en rahaa anna, ruokin ja vaatetan mieluummin. Nyt sitten sorruin muutaman kympin verran, joululahjaksi ja tupaantuliaisiksi. Mistä sitä aina tietää mikä on oikein.

Itsenäistä elämää

Koululla sujui "ihan kivasti". Polleana porskuttelin, kun auditorion ovessa luki "Vierailuluento, Kirsti Leskinen".
Kuokkalan koululla oli tärkeä päivä. Suomi 90-teemaan oli huolella valmistauduttu ja henki oli hieno. Oman Kuokkalan historia-osuuteni jälkeen pääsin opettajainhuoneeseen kakkukahville sotaveteraanien kanssa. Mukana oli puolenkymmentä sotiemme veteraania, 1925 paikkeilla syntyneitä. Joku heistä oli ollut sodassa viisikin vuotta. Kaikkien elämässä nämä raskaat nuoruuden kokemukset kulkevat mukana. Sodan päätyttyä he olivat tuskin 20-vuotiaita. Naisia oli mukana kaksi. 17-vuotiaana sodassa radiolottana... Viisi vuotta sodassa ollut kuului siihen pataljoonan, josta Väinö Linna kirjoitti Tuntemattoman sotilaansa.
Koululla oltiin ajassa tiukasti kiinni. Siihen kuuluu tuntea mennyt maailma. Siihen kuuluu katsoa tulevaan. Osana ketjua.

Kiitos!

Oo weh ja hyvä on

Se hyvä on, että nuorella ystävällä on asunto. Oo weh taas tarkoittaa tätä luomisen tuskaa, kun pitää kirjoittaa. Pyydettiin pitämään luento ysiluokkalaisille Suomi 90 teemapäivänä, itsenäisyyspäivän jälkeisenä perjantaina, heti kohta aamusta. Aiheena Kuokkalan historia. Ihan kiva, jätte kiva oikeastaan, kun pyydettiin. Mutta miten tässä onnistun.
Tavoitteena noin 20 000 merkkiä, sen verran pitänee olla puolen tunnin puheeseen ja rapiat päälle. Tarkistin Erkin puheen pituudesta. Siitä minkä hän piti kunnallisjärjestön 100-vuotisjuhlaseminaarissa. Oikein luin sitä ääneen 10 minuuttia ja laskin merkit ja kerroin kolmella. Oletan käyttäväni helpompia sanoja, lyhyempiä lauseita. Apua, mikä on taukojen osuus:)
Aihetta on ja aineistoa. Ihan varmaan liikaakin. Kun innostuu, ei malta lopettaa. Haluaa kertoa kaiken minkä tietää, siis minä.
Meillä Kuokkalassa on mahtavia juttuja, paikkoja ja ihmisiä. Olipa kerran ja onpa nyt. Nuokin yläkoululaiset, jotka kirjoittivat Kuokkaseen sota-aiheisia kirjoituksia, kirjeitä rintamalta ja rintamalle.
Hyvää itsenäisyyspäivää, silleen asiallisesti, meidän suvussa ei ole ollut tapana uhota.